Referaatti: pitkälti pohdintaa henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista.
Edellisessä päivityksessäni kerroin yllättävästä koti-ikävästä mikä iski Sydneyn lentoasemalla. Edellisestä päivityksestä on kulunut nyt vajaa kolme vuorokautta, ja muutamana iltana olen miettinyt itseäni, ja paikkaani täällä mutta myös Suomessa.
Pari iltaa oli melko rankkoja, henkisesti. Mietin että näinkö jumalaton koti-ikävä mulla oikeasti on, vain pari päivää äidin lähdön jälkeen alan depressoitumaan iltaisin ja miettimään takasinlähtöä? Eikö 24 vuotta reissaamisenine, armeijoine, koulutuksenine ole mitään opettanut selviämisestä? Näinkö heikko olen pärjäämään ulkomaailmassa?
Sitten hoksasin mistä kiikastaa. Kyseessä ei olekaan koti-ikävä, vaan ehkä pelko epävarmuudesta. Väliinputoamisesta tavallaan.. Malttakaa niin selitän.
Aluksi tilanne kotona: yksi kaveri on menossa naimisiin, yksi on aloittanut uuden ja orastavan suhteen, yksi on muuttamassa Tampereelle, yksi on muuttamassa Ruotsiin. Yksi on saamassa lapsen ja muuttamassa omaan asuntoon, yksi on katsomassa asuntoa tyttökaverinsa kanssa, yksi on Kanadassa ja palattuaan todennäköisesti muuttanee avoliittoon. Yksi asuu jo Jyväskylässä, yksi jo Kuopiossa. Suurin osa edellä mainituista seikoista on tapahtunut reissuni aikana. Lisäksi kun juttelee koulukavereiden kanssa, niin monesti keskustelut kääntyvät asunnon/auton tai jopa lapsen hankintaan. Siihen on todella hankala kommentoida täältä käsin, kun omaa rahatilanneta pitää tarkkailla jatkuvasti että riittää Suomeen paluuseen asti.
Sitten tilanne täällä: suurin osa on reippaamin nuorempia ihmisiä, erilaisesta kulttuuritaustasta peräisin. Tieto siitä, että täällä on vain rajatun ajan, ei ainakaan minulle saa kovinkaan suurta efforttia TEKEMÄLLÄ TEHDÄ kavereita. Jos kaverustuu niin hyvä! Se menee luonnollisesti silloin. Mutta että "koska nyt ollaan täällä, tehdäänpä niitä 'elinikäisiä kavereita ympäri maailmaa!'" ei toimi mulla ainakaan. Lisäksi tutustuminen ihmissuhderintamaa silmällä pitäen tuntuu turhalta, nimenomaan muutaman kuukauden päästä tapahtuvan poislähdön takia. Toki bileissä saa, ja tekee tuttuja, mutta juomakulttuuri täällä on varsin erilainen Suomeen verrattuna. Tuntuu että täällä saadaan liian paljon liian lyhyessä ajassa: ihmiset ei vaan osaa käyttäytyä humalassa. Tämän takia kaikkiin bileisiin ei niinkään jaksa lähteä aina.
Miten tästä sitten saadaan väliinputoamista tai epävarmuutta? Simple.
Ensinnäkin täällä on väistämättä (niinkuin suurin osa vaihtareista usein on) vähemmistössä, ja "pois sisäpiiristä". Jahka palaan kotiin ensinnäkin kouluun, olen siellä kahden kurssin vanki; aluksi oman kurssin kanssa viimeinen syksy, sitten nuoremman kurssin kanssa viimeiset kurssini. Jo pelkästään tämän takia vastakkainasettelu on valmis (joskin kärjistettynä, olen aina viihtynyt useamman kurssin kanssa). Toinen seikka koulussa on se, että vaikka olen saanutkin tehdä töitä koko viime syksyn, olen (pinnallisessa ja materialistisessa mielessä) omaa kurssiani jäljessä. Asun äidin luona ainakin alkuun, rahat nollissa, pyörä huollettavana eikä ole omaa asuntoa, autoa tahi lasta vielä näköpiirissä. Lisäksi se muutos mikä tuntuu pyyhkäisevän vanhaa kaveripiiriä, ei ole vielä tullut tänne asti (joskin, eikös sekin ole muutosta että ylipäätään OLEN TÄÄLLÄ?!?). Minne jäävät huolettomat viikonloput kavereiden kanssa, kun tarvi vain miettiä mitä viikonloppuna tekee, ja aina jotain keksittiin. Iloiset, mutta väistämättömät seikat kuten parisuhteet voivat tulla tielle jossain määrin. Tai, ei ne tielle tule, normaalia kasvuahan se vain on, mutta se muutosvaihe vanhasta uuteen on jo mennyt kun tulen takaisin.
Fakta on se, että ystäviä on ikävä. Kotia on ikävä. Omaa koulua on ikävä. Entä jos en olisi lähtenyt...
Mitä sitten kun pääsen kotiin? Olenko jäänyt omaa kurssiani jälkeen, vai olenko liian edellä nuorempaa kurssia? Onko kaveripiirini muuttunut niin paljon kun tulen takaisin, että on hankaluuksia päästä takaisin ruotoon? Olisiko ihmisuhderintamani toisenlainen, mikäli en olisi lähtenyt vaihtoon?
Mielessä on käynyt tilanteet että onko tämä vaihto ja reissu kaiken sen arvoista...?
--
Uskon että on. Kaikella järjellä mietittynä tällainen maailmanympärysmatka, vielä kun siihen on mahdollisuus tehdä, on pelkästään kaiken riskeeramisen (materian, turvallisuudentunteen, ihmissuhteiden) arvoista. Reissaaminen on todella mukavaa puuhaa, mutta siinä piileekin se ongelma: vaihdossa oleminen ei ole pelkkää reissaamista. Arjen puurtaminen vieraassa ympäristössä tulee olemaan vaativaa. Lisäksi yksin reissaaminen (vaikka sitä en ole joutunut juurikaan harrastamaan reissussa ollessani) ei ole niin kivaa mitä kaverin/tutun/sukulaisen kanssa. Tätä aikaa ei vielä osaa arvostaa täysin, mutta ajalla on (onneksi) kyky kullata muistot: armeija-aikakin oli nyt katsottuna melko mukavaa puuhaa :)
Pelko ei vieläkään ole täysin poistunut, eikä varmaankaan poistu vasta kun arki koittaa kotona. Mutta se lieventyy koko ajan kun asiaa jaksaa miettiä ja pohtia ja huomata kuinka naivisti sitä vieläkin ajattelee. No guts, no glory. Olen kuitenkin melko kunnianhimoinen. Jos tulevaisuus vaatii kaiken riskeeramisen, niin olkoot. Eipähän voi myöhemmin sanoa että "kun ei lähtenyt"...
Kommentit