Iloa ja surua.

Referaatti: viime viikon blogin reaktiot, surffileiri, tenttiviikko, kaverin kuolema, loma.

Viime viikkoinen blogin päivitys herätti melkoisesti keskustelua. Jälkeenpäin kun sen ite luin viime sunnuntaina toistamiseen, huomasin että ehkä turhan negatiivinen siitä oli tullut. Allekirjoitan kuitenkin edelleen sen tekstin, mutta huomasin että tiettyjä asioita siitä jäi pois. Eli yksi mikä viime viikolla turhautumista ja stressaamista aiheutti oli tämän viikkoinen tenttiviikko; siihen kun ei paljoa ole viime aikoina kerennyt lukia. Kommentit blogissa ja muutoin saadut olivat varsin hyviä ja aiheellisia, kiitoksia kirjoittajille niistä. Varsinkin pisin kommentti edellisestä oli varsin osuva, enkä saa mieleeni kuka sen olisi voinut kirjoittaa, niin paljon pikkutarkkaa tietoa siinä oli meikäläisestä.

Eli niinkuin sanottua, viime viikkoinen oli ehkä himpun verran liian negatiivinen.

Ainakin siltä se vaikutti viime viikonloppuisen surffileirin jälkeen!

Lähdimme siis vaihtareiden kanssa (44 henkilöä) itärannikolle Gerrongongiin 7 Mile Beachille opettelemaan Aussien ”kansallislajin” – surffauksen – alkeita ja saloja. Aluksi olin hieman skeptinen reissun suhteen, enhän edes pidä lumilautailusta, ja kuinka tällainen iso karhunkoltiainen pystyy laineilla ratsastaan. No, epäilyt osoitettiin vääriksi reissun aikana, oli nimittäin AIVAN USKOMATTOMAN SIISTIÄ JA HAUSKAA!!! Enpä olisi uskonut Suomesta lähtiessäni että a) tulen kokeilemaan surffausta ja jopa onnistumaan siinä, ja että b) se on niin jumalattoman siistiä!

Lauantaina aikasin aamulla herättyämme jumalattoman kylmään aamuun, lähdimme lopulta biitsille märkäpukuine ja lautoine. Jo pelkästään se ajatus oli siistiä, hiukan niinkuin ensimmäinen tetsauskerta intissä. Ensimmäinen päivä menikin rakkoja hankkiessa, tasapaino löytäessä, suolavettä hörppiessä ja hiukan turhautuessa. Ihoni ei tosiaan kestänyt sitä jatkuvaa laudan pintaa hinkkaamista; käsivarsissa, polvissa ja kämmenissä on vieläkin ruvet. Ensimmäinen ilta otettiin sitten chillaillen, ja paikallisessa ”pubissa” (pubi on liian ylistävä; paikka oli kalastaja-kerho missä me olimme nuorimmat koko porukasta) viihtyessä. Sunnuntai – vaikkakin hiukan väsyneempänä mitä edellisenä päivänä – olikin minun päiväni! Sopivat lisävarusteet rakoille, ja tekniikan hiomista, niin eiköhän se lainelautailu alkanutkin jo onnistumaan! Päivä huipentuikin parhaaseeni aaltoon koko viikonloppuna (iltaa ja Salomonsaarien tsunamia kohti aallot alkoivat voimistumaan), jolloin kaikki onnistui nappiin: aloitus, käännökset, vauhti. Jopa pienen tanssin sain tehtyä innostuksessani laudan päällä. Tulos: aplodit opettajilta ja kommentit surffityyliin: ”That your last wave was radical! Too easy!”. Todellakin, too easy, sitä tuli jauhettua viikonlopun aikana.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, kuten surffileirikin. Varsin hyvin oisin voinut jäädä riippumattoon makaileen ja aamut surffaten. Mutta, tenttiviikko odotti Canberrassa. Optimistina olin ottanut prujut mukaan bussiin että luen siellä, mutta eihän siitä mitään tullut kun oli niin poikki. No, luetaan sit kampuksella. No eihän siitäkään mitään tullut: pakollisten puhelujen jälkeen nukahdin samantien, ja maanantain kahteen tenttiin (johon en siis ollut lukenut vielä yhtään) kerkesin lukea yhteensä tunnin ennen kumpaistakin tenttiä. No, senttiäkään ei periaatteessa ole kiinni näissä kursseissa, mut perus luterilainen-kasvatus ei salli liikaa lusmuilua.

Todellakin, tämä viikko ollut tenttiviikko (tai kellä on kellä ei, mulla on valitettavasti); viimeinen viikko ennen lomia. Maanantaina oli kaksi tenttiä, tiistaina tentti, eilen tentti ja tänään tentti. Lisäksi vielä pitää essee kirjoittaa. Kaikki onneksi menneet varsin hyvin (tai siltä se ainakin tuntuu), ovat olleet vieläpä monivalinta-vastauksia, joten aina voi heittää noppaa jos ei muuten tiedä. Suurimpaan osaan tenttejä on mulla jo aikaisempi pohja Oulusta, joten se on helpottanut valmistumista myös. Lisäksi – jos sitä kerran vain ollaan vaihdossa, ei sitä mun mielestä pidä liikaa stressata tenteistä.

Kaiken piti mennä omalla painollaan tämän viikon osalta, mutta jottei elämästä tule liian helppoa, kohtalolla on tapana puuttua peliin aina silloin tällöin. Tällä kertaa valitettavana tietona minulle tuli eilen kun käytin Suomen SIM-korttia puhelimessani, että eräs tuttavani, kaverini, oli menehtynyt viime viikonloppuna pitkäaikaisen sairauden murtamana. Sairaus ei ollut yllätys, mutta sen vakavuusaste oli lopulta. Olin vain 10 päivää aiemmin yhteydessä, ja hän vaikutti niin elämänmyönteiseltä ja tulevaa aikaa odottavana. Silti, aina tällaiset asiat tuleva puun takaa. Mulla tuli samantien huono olo, ja tenttiin lukeminen, esseen kirjoittaminen, kaikki, tuntui taas yhtäkkiä täysin turhalta. Sitä ei lopulta kukaan tiedä paljonko sitä aikaa on täällä käytettävissä, deadline (melko makaaberi termi...) voi tulla vastaan jo aikaisessa vaihessa, kuten kaverillani joka oli minua kaksi vuotta nuorempi. Oli pakko saada puhuttua kavereiden kanssa suomea, ja pakko saada ajatukset pois joksikin aikaa. Onneksi keskiviikkoisin yleensä on ihmiset liikenteessä, ja olutta saatavilla. Lähdin siis käymään parilla oluella. Prujut heitin nurkkaan.

--

Tenttiviikko nyt ohitse, joten kuten, mutta essee vielä tekemättä. Edessä on 16 ratkiriemukasta lomapäivää aluksi pohjoisessa Airlie Beachilla ja Whitsundaysilla, jossa on vuorossa purjehtimista, snorklausta, ja chillailua. Sen jälkeen onkin vuorossa Uluru, eli Ayers Rock, maailman toiseksi suurin monoliitti. Päivitystä en varmaankaan kerkiä tehdä sinä aikana, joten toivotankin kaikille rauhallista pääsiäistä, ja lämpeneviä kelejä!

-Ossi.

jk. Tarkoituksena oli laittaa mahtavia otoksia surffireissulta, mutta sattuneesta syystä muutin mieltä tänä päivänä. Loppuun laitankin vain siteerauksen erään kappaleen kertosäkeestä, joka tuo minulle mieleen edesmenneen kaverini (se millä tavalla, onkin pitkä ja toinen tarina). Toivottavasti hänestä pidetään huolta ylhäällä...

sun dogs fire on the horizon
meteor rain stars across the night
this moment may be brief
but it can be so bright
reflected in another source of light
when the moment dies
the spark still flies
reflected in another pair of eyes